Tämän kuun lopussa JEF-maiden johtajat kokoontuvat Helsinkiin. Asialistalla on muun muassa tuki Ukrainalle ja Euroopan yleinen turvallisuustilanne.

Naton monin tavoin epäselvän tilanteen takia tämä joukko on ketteryydessään ja jäsenten samanmielisyydessään entistä tärkeämpi viiteryhmä meille.

Se, että tätä tapaamista isännöi pää- tai puolustusministerin sijaan nyt tasavallan presidentti Alexander Stubb, kertoo paitsi maailmantilanteesta, myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta päätöksenteosta.

KANSAINVÄLISTEN rakenteiden heikentyminen ja liittosuhteiden muutokset edellyttävät myös suomalaisilta päättäjiltä uusia toimintatapoja.

Perustuslaissa määrätään karkean jaon mukaan EU-asiat pääministerille ja valtioneuvostolle, loput sitten presidentille, ylipäällikölle.

Todellisuus ja reaalipolitiikan käänteet eivät vain aina halua järjestellä ratkottavia asioita sellaisiksi kokonaisuuksiksi, jotka istuisivat perustuslakimme vallanjakomalliin.

Päätösvaltaa ja osallistumisia on Petteri Orpon (kok) hallituksen aikana jaettu varsin vapaalla kädellä valtiojohdon kesken. Kokoomuksen ulkopoliittinen suora on ollut vahva jo senkin takia, että tämän hallituksen toimintakulttuurissa kukin hallinnonala on poikkeuksellisen vahvasti pelkästään oman ministerinsä näpeissä.

Oli kysymys sitten EU-ministerikokouksista, Nato-huippukokouksista, JEF:istä tai halukkaiden koalition tapaamisista, asialistalla on yleensä kaksi kohtaa: tuki Ukrainalle ja Euroopan yleinen turvallisuustilanne.

Nämä kohdat tarkoittavat hieman kärjistetysti Venäjän kurissa pitämisen keinoja ja sitä, miten yritetään päästä irti poliittisesta ja sotilaallisesta riippuvuudesta Yhdysvaltojen suuntaan.

Ulkomaansuhteissa Suomen välillä improvisoitukin edustaminen on onnistunut hyvin.

KOTIMAASSA TORSTAINA käynnistynyt ydinasekeskustelu sen sijaan on esimerkki siitä, miten asiat voivat mennä pieleen, kun epäselvän työnjaon ja muiden syiden takia ohitetaan parlamentaarinen valmistelu isolta tuntuvassa kysymyksessä.

Valtiojohdon mukaan ydinaseisiin liittyvien lakien muuttamista oli valmisteltu jo pitkään, mutta sitä ei haluttu tuoda hallituksen ulkopuolelle, eduskuntapuolueiden käsittelyyn sen “herkkyyden” takia.

Herkkyydellä tarkoitettaneen Venäjän mahdollisuutta vaikuttaa suomalaisten näkemyksiin asiassa.

Huoli on tavallaan kummallinen, koska tämä hallitus on vastaavasti jättänyt tekemättä paljon asioita, jotka auttaisivat torjumaan Venäjän informaatiovaikuttamista.

TUNNETASOLLA meille ydinsotapelkojen keskellä 1970-1980 -luvuilla kasvaneille äänestäjille ydinaseet tarkoittavat mielikuvia ihmiskunnan lopusta.

Nato-Suomen ydinasepolitiikka ei voi tällaiseen tunteeseen nojata, mutta politiikan hyväksyttävyyden rakentamisessa mielenmaisema on otettava huomioon.

Salailu ja valmiin hankkeen nostaminen yhtäkkiä pöydälle ovat paitsi taitamatonta politiikantekoa, myös vahvan konsensusperinteen ylenkatsomista. Samalla se on myös iso turvallisuuspoliittinen epäluottamuslause oppositiopuolueille: teille ei voi kertoa asioita etukäteen.

Tällä asetelmalla aihe voi polarisoitua pahasti. Ihan liian monella ihmisellä näyttää olevan halua hahmottaa kaikkea sopivaa ja varsinkin sopimatonta oikeisto-vasemmisto -jaon kautta.

Tälle altistaa myös nykyinen hallitus-oppositio -rakenne.

NATON JÄSENENÄ Suomi nojaa tällä hetkellä ydinaseisiin oman turvallisuutensa takaamisessa. Tilanne edellyttää meiltä uudenlaista suhtautumista niihin.

Se taas vaatii keskustelua, jota ilman nykytilannetta ei voi hahmottaa.

Ydinasemuutoksessa hallitus teki käytännössä sanelupäätöksen. Eikä taustalla ollut edes mitään uutta poliittista linjausta, jonka voisi esittää perusteluna.

Hallitusohjelma toteaa, että “Suomi vahvistaa osaamistaan ydin­aseisiin liittyvissä kysymyksissä.”

Ulko- ja puolustuspoliittinen selonteko sanoo näin:

“Suomi osallistuu aktiivisesti Naton ydinasepelotetta koskevan politiikan muotoilemiseen ja sen kehittämistä koskeviin päätöksiin. Suomi vahvistaa osaamistaan ydinasepelotteeseen liittyvissä kysymyksissä.”

Myös puolustuspoliittisessa selonteossa korostetaan osaamisen ja tietoisuuden kasvattamista.

Mikään näistä linjauksista ei kuvaa nyt esitettyä muutosta. Pikemminkin noissa toisteltu “osaamisen vahvistaminen” viittaisi juuri keskusteluun ja tiedon levittämiseen, jolle onkin suuri tarve.

TÄMÄN VIIKON poliittisesti repivä ydinkohu syntyi varmaan monen asian summana. Institutionaalisen tarkkarajaisuuden puute päätöksenteossa, yhden puolueen värisuora ja hallituksen toimintakulttuurin synnyttämä helppous toimia piilossa vaikuttivat.

Ehkä mukana oli myös jonkinlaista ulkopoliittista vauhtisokeutta, joka sai unohtamaan yhtälöstä suomalaisten tunnot.

Vaalien lähestyminenkin voi selittää ajoitusta. Nykyisellä puolustusministerillä Antti Häkkäsellä (kok) on mieltymystä astua säännöllisin väliajoin suurieleisesti esiin kovan turvallisuuden kovimpien osien edistäjänä.

RUNSAAN VUODEN päästä puolueiden suunnitelmissa on varautua seuraavan hallituksen muodostamiseen ja hallitusohjelman kirjoittamiseen.

Sinne olisi syytä saada laajasti hyväksytyt toimintatavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjausten ja päätöksenteon taustalle.